Juttua kirjoittaessa matkasta on kulunut jo reilu kolme vuotta aikaa, joten yksityiskohdat ovat melkolailla hämärän peitossa. Matka oli kuitenkin sen verran ikimuistoinen, että haluan siitä muutaman rivin kirjoittaa, ehkä ennen kaikkea itselleni muistoksi. Kyseessä on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa matkani Etelä-Amerikkaan.
Työt veivät minut reiluksi kahdeksi viikoksi Rio de Janeiroon ja Sao Paoloon etsimään paikallisia talentteja Suomeen esiintymään. Vaikka aikaa oli reilusti, oli kalenteri todella täynnä koe-esiintymisten kiertelyä. Jokaiselle päivälle oli tiukka ohjelma, eikä vapaa-aikaa juuri jäänyt kuin iltaisin (jos silloinkaan). Yhden iltapäivän sain Riossa omaa aikaa ja käytinkin sen pieneen favela-tutustumiseen. Siitä lisää alempana.
Odotukset Rioa kohtaan olivat ehkä hieman erilaiset, kuin mitä todellisuus sitten oli. Olin maalaillut ajatuksiini aika ruusuisen kuvan pienehköstä kaupungista, jota ympäröi söpöt pikku favelat, Jeesus-patsaan vartioidessa kaikkea kukkulaltaan. Jos olisi vilkaissut vaikka edes kaupungin asukaslukua ennen lähtöä, olisin jo tajunnut, että nyt ei olla todellakaan menossa pieneen, idylliseen kylään. Rio on valtavan suuri. Ja monin paikoin valtavan ruma. Ensimmäiset pari päivää inhosin kaupunkia, sen ihmismassoja, liikenneruuhkia, turvattomuuden tunnetta ja kaikkea muutakin. Mutta sitten tapahtui jotain, Rio veikin mennessään. En edes osaa sanoa, mistä tämä tunteiden täyskäännös johtuu, mutta rakastuin täysin Rioon, mitä enemmän näin kaupunkia (vaikkakin se tapahtui pääasiassa taksien ja minibussien ikkunoista).
Töiden osalta sain kokea mahtavan kirjon erilaisia paikallisia talentteja jalkapallokikkailijoista tanssijoihin ja muusikoihin. Vaihtelua päiviin toivat myös mielenkiintoiset olosuhteet, joissa näitä esiintyjiä käytiin katsomassa. Oli useita hienoja studioita, ravintoloita, baareja, varastorakennuksia ja jopa yksityisten ihmisten olohuoneita favelojen liepeillä. Upeita kokemuksia! Mitä omaperäisempi ympäristö oli, sitä autenttisemmalta esitykset tuntuivat. Parin viikon aikana pehmeästi soljuva bossanova ja sähäkkä samba tulivat jokseenkin tutuiksi. Girl from Ipanema ja Mas Que Nada soivat päässä edelleen kymmeninä eri versioina reissun jäljiltä. Hetken jouduin tämän pariviikkoisen jälkeen ottamaan etäisyyttä lattarimusiikkiin, mutta nyt sitä taas kuuntelee oikein mielellään. Parasta vaihtelevissa paikoissa oli kuitenkin se, että siinä sivussa ehti näkemään kaupunkia todella paljon. Matkalla koe-esiintymisiin saatoimme välillä pysähtyä ihmettelemään nähtävyyksiä, kuten nyt vaikka sitä legendaarista Jeesus-patsasta ja maisemia sen juurelta (jotka ovat muuten UPEAT!).
Hotellini oli Copacabana -rannan tuntumassa, mikä lienee Ipaneman kanssa niitä ikonisimpia rantoja Etelä-Amerikassa. Ajanpuutteen vuoksi rantaelämä jäi kokematta, mutta tämä muistutti jotenkin Miamin rantoja siinä mielessä, että ranta on helkkarin iso, siellä on paljon ihmisiä ja rannan ja hotellit erottaa rantabulevardin lisäksi Suomen moottoriteitä muistuttava, tiheästi liikennöity tie.
Brasilialaista ruokaa kehutaan maailmalla vuolaasti. Vaikka kova lihansyöjä olenkin, niin on myönnettävä, että liikaa on liikaa senkin suhteen. Olen varma, että söin matkan aikana naudan, possun ja muutaman muun eläimen ihan jokaista ruumiinosaa ja vielä monella eri tavalla valmistettuna.
Lihan lisäksi pavut ovat Brasiliassa aika suuressa roolissa keittiössä, mutta itselleni ne eivät matkan aikaan oikein maistuneet, joten jäin varmasti vähän paitsi kokonaisvaltaisesta paikallisesta ruokakokemuksesta. Ruoasta ei kuitenkaan matkan jälkeen jäänyt sellaista wau-tunnetta, toisin kuin useista Aasian maista.
Rion matkaajille suosittelen lämpimästi tutustumista paikallisiin elintapoihin. Merkittävä osa (20%) kaupunkilaisista asuu faveloissa, eli slummeissa. Näihin ei suoraan kannata itse lähteä seikkailemaan, vaikka aika suuri osa kaupungin faveloista onkin nykyisin poliisin haltuunottama ja vartioima. Riski joutua rikoksen kohteeksi on kuitenkin sen verran huomattava, että tutustuminen kannattaa tehdä paikallisessa seurassa.
Itse buukkasin favelakierroksen täältä. Marcelo Armstrongin yritys on vahvasti mukana slummien kehittämisessä etenkin nuorten osalta ja osa turistien rahoista menee suoraan avustustyöhön. Kiersimme kaksi Rion vajaasta tuhannesta favelasta; kaikista suurimman, Rocinhan ja vastapainoksi yhden pienimmistä Vila Canoan favelan. Kierros oli kaikin puolin silmiä avaava, eikä siinä vain keskitytty ihmettelemään tätä köyhyyttä, vaan jaettiin runsaasti tietoa paikallisesta politiikasta, elintavoista, kulttuurista jne. Opas huolehti meistä hyvin ja katsoi, että kaikkien turvallisuus on jatkuvasti taattu. Tämä iltapäivä oli epäilemättä koko Brasilian matkani kohokohta, vaikka mietteliääksi vetikin.
Rion jälkeen oli vielä vuorossa muutaman päivän pyörähdys Sao Paoloon. Jos Rio oli iso, niin hitto tämä kylä se vasta iso olikin. Ja ruma. Asiaa ei helpottanut yhtään, että käyntimme aikana ei juuri aurinko paistanut.
Liikenneruuhkat olivat jotain käsittämätöntä. En joutunut onneksi kauhean pitkiä matkoja kulkemaan kaupungissa, mutta jo muutaman kilometrin matkaan meni aina vähintään tunti. Pisimmillään istuin taksin takapenkillä nelisen tuntia. Matkaa tehtiin reilu 10 kilometriä. Käsittämättömän paljon autoja! Tämän jälkeen Helsingin ”aamuruuhkat” eivät juuri tuntuneet enää miltään. Sao Paolosta ei valitettavasti ole juuri muuta kerrottavaa, sillä koe-esiintymisten aikataulutus oli rakennettu niin, että vapaa-aikaa ei täällä jäänyt. Paitsi viimeisenä iltana, jolloin hakeuduin paikalliseen yökerhoon ja otin kollegan kanssa kunnollisen nollauksen 🙂
REISSUVIHKO 