Heinäkuu 2021. Seitsemän päivää, kuusi yötä ja suunnitelmana vaeltaa noin 90 kilometriä Urho Kekkosen kansallispuiston halki Raja-Joosepista Kiilopäälle. Löydät tämän vaelluksen myös YouTubesta ja 7-osaisena podcastina Podplaysta, Spotifysta ja Apple Musicista.
Syyskuisen ruskavaelluksemme myötä UKK-puisto taisi tehdä pysyvän kodin sydämiimme ja oli aika helppoa tehdä päätös siitä, että heinäkuunkin vaelluksemme kohteena on tämä vuonna 1983 perustettu kansallispuisto.
Urho Kekkosen kansallispuisto jakautuu kahteen vyöhykkeeseen: pienempi retkeilyvyöhyke ympäröi alueen turistikeskuksia Saariselkää ja Kiilopäätä. Erämaavyöhyke (tai syrjävyöhyke) kattaa valtaosan muusta puistosta. Vyöhykkeet eroavat vaeltajan kannalta olennaisesti toisistaan, sillä retkeilyvyöhykkeellä esimerkiksi tulenteko ja leiriytyminen on sallittua ainoastaan niille osoitetuilla paikoilla, kun taas erämaa- tai syrjävyöhykkeellä leiriytyminen on sallittua lähes kaikkialla (pl. Paratiisikuru ja Lumikuru) ja tuletkin saa varoitukset huomioiden tehdä minne tahansa. Tulenteon suhteen kannustan kuitenkin harkitsemaan, että onko välttämätöntä tehdä uutta tulipaikkaa ja jos on, niin peittämään sen jäljet mahdollisimman hyvin.
Lähdemme vaeltamaan neljän hengen tiiminä. Mukana on vaimoni Henna ja ystäväpariskunta Tiina ja Marko. Koko ryhmällä on aiempaa vaelluskokemusta, joten ensikertalaisia ei tällä reissulla mukana ole. Jokainen tietää ainakin suurin piirtein, mihin on ryhtymässä, vaikka yllätyksiltä ei kai oikein millään reissulla voi välttyä.
Päivä 1, Raja-Joosepista nimettömälle lammelle Peuranampumapään rinteeseen (15 km)
Lähdimme vaeltamaan iltapäivällä neljän aikaan ajettuamme ensin Rukalta Kiilopäälle. Kiilopäälle jätimme autot parkkiin, josta saimme kyydin Raja-Jooseppiin. Kiilopään iso parkkipaikka on edullinen (3 € / yö) ja rahat menevät Suomen Ladulle, joka ylläpitää suurinta osaa Kiilopään toiminnoista.
Raja-Joosepista lähdimme polkuja pitkin kävelemään Kiertämäjokea pitkin etelän suuntaan. Polku oli pääasiassa varsin hyväkulkuinen, mutta ajoittain kovin märkä ympäröivien kosteikkojen vuoksi, vaikka takana olikin pitkään jatkunut kuuma ja kuiva jakso. Saattaisi olla aikamoinen motivaatiosyöppö tämä reitti, jos vettä olisi lähiaikoina sadellut enemmän.
Lounaan söimme muutaman kilometrin kulkemisen jälkeen Alemman Kiertämäjärven laavulla. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja elohopea kipusi 27 asteeseen. Aika kuuma. Onneksi tuleville päiville on luvassa viileämpää säätä.
Alemmalta Kiertämäjärveltä jatkoimme edelleen polkua ja jokea pitkin etelän suuntaan, kunnes saavuimme Ylemmälle Kiertämäjärvelle. Lyhyen matkan päässä olisi autiotupa, mutta päätimme jatkaa tästä matkaa vielä muutaman kilometrin verran, jotta seuraavan päivän etappi Anterinmukkaan olisi hieman lyhyempi. Olin saanut vinkin, että lähistöllä on hieno lampi, jonka rannoilla on hyvä leiriytyä. Niinpä ylitimme vesistön (joka oli tässä vaiheessa vaihtunut Kiertämäjoesta Kiertämäojaksi) suoraan poroaidan kohdalta ja painuimme poluttomaan maastoon. Kiersimme Ylemmän Kiertämäjärven sen länsipuolelta ja lähdimme nousemaan loivaa rinnettä kohti kartassa näkyvää lampea.
Matka tuntui tässä vaiheessa jo melko pitkältä. Ensimmäisen päivän maasto oli vähän mitäänsanomatonta muutamia hienoja maisemia lukuun ottamatta ja viimeiset kolme kilometriä kosteassa ja hieman vaikeakulkuisessa varvikossa söivät hieman tunnelmaa. Perillä meitä odotti kuitenkin mieluisa yllätys. Lampi ja sen ympäristö olivat todella kauniita. Telttapaikkoja löytyi vaikka millä mitalla ja lammen vesi oli juuri sopivan lämpöistä pientä iltapesua varten.
Pystytimme teltat keskiyön auringon paistaessa horisontissa, valaisten edessämme siintävän Peuranampumapään huipun komeasti. Vaellustunnelma alkoi sittenkin löytymään!
Päivä 2, Peuranampumapään yli Anterinmukkaan (15 km)
Toisesta vaelluspäivästä oli tulossa jännittävä ja uusi kokemus meille kaikille, sillä se kulki täysin poluttomassa maastossa. Päivä alkoi nousulla Peuranampumapään päälle, josta suunnitelmana oli jatkaa useiden tuntureiden yli kohti Anterinmukkaa.
Peuranampumapään päällä on useita pieniä lampia ja pysähdyimme useaan otteeseen ihailemaan maisemaa täältä reilun 500 metrin korkeudesta. Se on upea tunne, kun ensimmäisen kerran pääset vaelluksella tunturiin ja jylhä erämaa ympärillä avautuu lintuperspektiivistä.
Matka eteni, mutta jotenkin poikkeuksellisen hitaasti. Lounaan söimme jo muutaman kilometrin kulkemisen jälkeen Peuranampumapäältä laskutuessamme, kun eteen sattui sopivan näköinen lampi. Tässä pysähdyimme myös ensimmäisen kerran katsomaan kunnolla päivän reittiämme, joka näkyi suoraan edessä. Ensin pitäisi ylittää Hirvaspäät, sen jälkeen vielä korkeampi Kuikkapää ja lopulta vielä Rovapää. Kaikki melko kivisiä tuntureita. Kartalla tämä näytti helpommalta kuin nyt, kun tunturit edessämme kohosivat korkeuksiin. Siitäkin huolimatta, että olemme jo melko kokeneita vaeltajia, olimme ehkä tehneet pienen arviointivirheen ryhmämme kyvyistä kulkea rakkakivikossa pitkiä matkoja.
Itse viihdyn näissä kivikoissa hyvin, mutta esimerkiksi Henna ei nauti niistä pätkääkään. Lisäksi hänen oikuttelava polvi ja Tiinan kipeytynyt akillesjänne kertoivat, että nyt olisi hyvä aika katsoa reittisuunnitelmaa uusien lasien läpi. Päätimme kulkea Hirvaspäiden satulaan, josta näkyisi paremmin, mitä niiden takana odotti. Satulassa meillä oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa: jatkaa tuntureita pitkin rakkakivikossa tai pudottaa alas jokilaaksoon ja kulkea metsässä loppumatka. Valitsimme jälkimmäisen, sillä Hennan polvikivut olivat jo sitä luokkaa, että tunturissa vaellus olisi saattanut jäädä kesken. Typerintä olisi ottaa turhia riskejä.
Jokilaakson metsä oli onneksi melko helppokulkuista, joskin varvikon ja sammaleen alla piilossa olevia kiviä piti vähän varoa. Tarvottuamme aikamme mäntymetsässä, löysimme terävän Rovapään ja Mukkavaaran väliselle kurulle. Kurun reunaa pitkin kulki jo pieni polku, jota seurasimme viimeiset pari kilometriä Anterinmukkaan.
Anterinmukka on ylivoimainen suosikkipaikkani UKK-puistossa. Hieno ja tunnelmallinen autiotupa, jonka Keskon miehet rakensivat vuosina 1964-1984 ja Anterinjoen varressa maailman paras erämaasauna, jonka pehmeissä löylyissä on upeaa karistaa päivän murheet ja lihassäryt taakseen.
Saunomisen jälkeen äänitimme Hennan kanssa vielä jaksollisen Havuja kengissä -podcastiamme, jossa tällä kertaa puhuimme siitä, mitä vaeltaminen (ennen kaikkea ne varusteet) maksavat ja kuinka halvalla ne voisi parhaimmillaan saada.
Tämä päivä oli ennen kaikkea opettavainen. Kuljimme ensimmäistä kertaa kokonaisen päivän poluttomassa maastossa ja meidät pääsi hieman yllättämään, miten raskasta se lopulta oli. Olemme toki aiemminkin kulkeneet poluttomia pätkiä, muttei koskaan näin pitkää matkaa kerralla. Syysvaelluksen suunnitelmat menivät kertaheitolla uusiksi, sillä olin suunnitellut lähes koko vaelluksen poluttomaan maastoon. Päivän raskauteen saattoi ilman muuta myös vaikuttaa se, että kyseessä oli toinen vaelluspäivä, joka ainakin meille on joka kerta se vaelluksen hankalin päivä. Lihakset ovat aina vähän hellänä ensimmäisen päivän kulkemisesta ja matka ei tunnu oikein etenevän. Kolmantena päivänä aina helpottaa ja niin tälläkin kertaa.
Päivä 3, Anterinmukasta Muorravaarakkaan (10 km)
Edellispäivän jalkavaivojen ja raskaan maaston jälkeen edessä oli niin sanottu lepopäivä. Päivän reitti kulkee helppokulkuista polkua pitkin tasaista jokiuomaa mukaillen länttä kohti. Yksi loiva nousu ja lopuksi jyrkkä laskutuminen Tiuhtelmakurua pitkin ja niin jo saavuttiin Muorravaarakanruoktuun autiotuvan pihapiiriin. Nettiyhteyskin saatiin hetkellisesti, kun tulimme päivän korkeimmalle kohdalle ja saimme tarkistettua säätiedot.
Illaksi luvataan sadetta ja ukkosta. Tässä kohtaa olimme kiitollisia, että matkaa oli enää vähän jäljellä ja ehtisimme juuri ennen sateen alkamista illan leiriin. Sade saapui kuin tilauksesta juuri kun olimme saaneet teltat pystytettyä. Myöhemmin joukkoon liittyi ukkonenkin, jota oli mukavaa ihastella autiotuvan kuistilla.
Saapuessamme Muorravaarakkaan, olimme ainoat ihmiset paikalla. Melkoinen kontrasti syyskuun ruskavaellukseen, jolloin koko tienoo oli täynnä telttoja ja muistutti hetkittäin festareiden leirintäalueita. Ukkoskuurojen läpi saapui illan mittaan vielä joitakin vaeltajia, jotka sade oli kastellut melko huolellisesti. Ei käynyt kateeksi.
Iltapalaksi söimme Hennan kanssa meksikonpataa, jota ahmiessamme mietimme, mistä ihmeestä se Meksiko tähän pataan tuli, koska maussa se ainakin loisti poissaolollaan. Mitäänsanomattoman illallisen kruunasi kuitenkin Tiinan Trangialla paistamat kauraletut.
Ruokailujen jälkeen äänitimme tuvan kuistilla vielä yhden jakson podcastia, jossa syvennyimme Tiinan ja Markon Nepalin vaellukseen ja sen kohokohtiin.
Päivä 4, Muorravaarakasta Luirojärvelle (16 km)
Laskeskelin edellisiltana kartasta korkeuskäyriä ja totesin aamulla ryhmällemme, että nyt olisi syytä tankata hyvä aamiainen ja ottaa alkumatkalle taskuun vähän purtavaa, sillä edessä oli yli 300 metriä nousua, joka alkoi ensin loivana ja muuttui loppua kohti jyrkemmäksi. Olin myös hieman huolissani Hennan polvesta, että miten se reagoi, kun kylmillä jaloilla lähdetään suoraan 6 kilometriä jatkuvaan ylämäkeen.
Kaikki huoleni onneksi osoittautuivat turhaksi, sillä nousu oli todella helppo ja koko ryhmän tunnelma oli mainio. Alkumatkan kävelimme metsäistä polkua pitkin, josta hiljalleen noustiin kohti puurajaa. Lähestyessämme Lumikurua, huomasimme kävelleemme ohi polun risteyksestä, josta tarkoitus oli lähteä nousemaan toista kurua pitkin päivän korkeimmalle kohdalle. Tämä pieni suunnistusvirhe oli kuitenkin meidän onni, sillä kulkemamme poluton maasto oli tällä kertaa hyvin helppoa ja mielettömän kaunista. Mieleen tulivat Itävallan alppiniityt, kun nousimme vihreää ja vehreää tunturia ylöspäin. Kaikkien kasvoilla oli koko nousun ajan leveä hymy ja maisemia oikein ahmittiin silmillä. Tämän takia näihin reissuihin kai tulee lähdettyä, tokaisin itsekseni.
Lounaan pysähdyimme syömään puron varteen, joka laskee alaspäin kohti Pälkkimäojan laavua. Upea lounaspaikka. Aurinkoa lähes pilvettömältä taivaalta, sopiva tuuli, joka piti itikat poissa ja vielä ne maisemat…
Kävelimme Pälkkimäojaa myötäillen lounaalta muutaman kilometrin alamäkeen ja pidimme kahvitauon Pälkkimäojan laavulla. Hieno paikka tämäkin ja oikein hyvä myös majoittautumiseen, jos sattuisi sopivasti matkan varrelle. Huussikin löytyy. Laavulla kohtasimme synnyinkaupungissani Hampurissa asuvan suomalaisperheen, joka oli meidän tapaan matkalla Luirojärvelle.
Loppumatka Luirolle sujui vauhdikkaasti hyvää polkua kävellen. Pidimme matkalla kuitenkin useita lyhyitä taukoja noin 1-1,5 kilometrin välein, jotta kaikkien jalat kantavat hyvin tulevinakin päivinä. Sitä sanotaan, että matka ei tapa, vaan vauhti tappaa.
Luirolle saapuessamme oli kello sopivasti sen verran, että miesten saunavuoro oli juuri alkanut. Niinpä minä ja Marko painuimme suoraan löylyihin ja Henna ja Tiina jäivät pystyttämään telttoja järvenrantatontillemme. Luiron löylyt tuntuivat mahtavalta, vaikka vaelluspäivä olikin mukava ja matkasta huolimatta todella kevyt. Pari pulahdusta pääsimme järvessäkin tekemään. Vesi oli mukavan lämpöistä. Meidän saunavuoron jälkeen Henna ja Tiina pääsivät löylyihin ja vieläpä ihan kahdestaan – sen verran vähän oli naisretkeilijöitä liikkeellä tällä kertaa Luirolla.
Illallisen päälle valmistimme vielä popcornia Trangialla. Helppoa ja hyvää herkkua vaelluksella!
Lyhyesti erämaasaunoista:
- Tarkista aina, onko saunalla vuoroja, vai voiko löylyihin mennä oman mielen mukaan. Esimerkiksi Luirolla on alkuillasta miesten ja naisten yleiset vuorot, jonka jälkeen saunaan voi mennä vapaasti omassa porukassa (toki muiden halukkaiden saunojien kanssa asiasta sopien). Anterinmukassa taas vuoroja ei ole, vaan saunaan mennään siinä järjestyksessä kuin muiden retkeilijöiden kanssa sovitaan. Syksyllä väkeä oli sen verran paljon, että sovimme miesten ja naisten vuoroista muiden kanssa ja päästimme edelle pariskunnan, joka oli vielä jatkamassa matkaansa tästä.
- Saunoissa on syytä noudattaa hyviä tapoja. Ei esimerkiksi saunota montaa tuntia, kun muut odottavat vuoroaan.
- Pidetään tulta kiukaassa ja lämminvesipadassa yllä niin, että seuraavillekin riittää lämpöä.
- Kannetaan vettä saunalle, etteivät ämpärit tai lämminvesisäiliö loista tyhjyyttään seuraavan tullessa löylyihin.
- Tehdään polttopuut (ja tarvittaessa kiehiset) valmiiksi seuraaville.
- Jätetään sauna vähän parempaan kuntoon kuin missä se oli sinne tullessa.
- Saippuat eivät kuulu luonnonvesiin, vaikka olisivatkin biohajoavia (ne eivät hajoa veteen). Peseydy siis mieluiten saunassa tai sellaisessa paikassa, jossa saippuavesi valuu maahan.
Saunat eivät ole ilmaisia, vaan niistä suoritetaan maksu Erälupien verkkokauppaan. UKK:ssa saunamaksu on 7 € per aikuinen (lapset 4 €). Saunaa ei tarvitse maksaa siltä istumalta, vaan sen voi hoitaa joko etukäteen tai jälkeenpäin. Näillä(kin) rahoilla ylläpidetään retkeilyfasiliteetteja, kuten saunoja, tulipaikkoja, autiotupia ja niin edelleen. On siis kaikkien retkeilijöiden edun mukaista, että jokainen käy hoitamassa saunamaksun.
Päivä 5, Luirojärveltä Tuiskukuruun (8,5 km)
Taas tällainen välipäivä matkan puolesta. Moni vaeltaja kulkee Kiilopään ja Luiron välisen etapin yhdellä yöpymisellä, mutta miksi kiirehtiä, kun ei ole pakko?
Pidimme oikein rennon aamun Luirojärvellä. Söimme aamiaisen kaikessa rauhassa, emmekä pitäneet kiirettä rinkkojen pakkaamisen suhteen. Päivän etappi oli suunniteltu lyhyeksi, jotta halukkaat voisivat aamupäivällä käydä huiputtamassa Sokostin niin halutessaan. Yhtäkään halukasta ei kuitenkaan porukastamme löytynyt, joten vietimme rennon aamupäivän yhdessä. Nukuttiinkin hieman pidempään. Liikkeelle lähdettiin vasta puolenpäivän jälkeen.
Matkanteko alkoi heti leveähkön joen ylityksellä. Joki oli erittäin matala, eli kenenkään ei tarvinut riisua housujaan, vaan lahkeiden kääriminen (tai omassa tapauksessa niiden irrottaminen) riitti. Päivän etappi oli muuten vähän tylsähkö. Ei pahemmin maisemia, mitä ihailla (pari kohtaa lukuun ottamatta).
Tuiskukurulle saapuessamme päällimmäinen tunne oli pieni pettymys. Edellispäivien hienojen leirien jälkeen Tuiskukuru vaikutti vähän kolkolta ja ryteikköiseltä paikalta. Mietimme jopa, että olisimme jatkaneet vielä matkaa, mutta lopulta silmä tottui ympäristöön ja päätimme pystyttää teltat tähän. Harmaa taivaskin saattoi osaltaan vaikuttaa fiilikseen, sillä pilviverhon väistyessä tunnelma parani huomattavasti.
Illalla äänitimme vielä Havuja kengissä -podcastia, jossa oli vuorossa ensimmäinen Q&A -jaksomme. Espoolaisen Jannen kysymys hymyilytti: ”Miksi ihminen tekee tuon itselleen? Miksei vaan all inclusive, kylmä juoma ja illalla salsanäytöstä hotellilla?”. No, sillekin on aikansa ja paikkansa, mutta juuri nyt luonnossa oli ihmisen hyvä olla.
Päivä 6, Tuiskukuru – Suomunruoktu (13 km)
Kello löi 9.53 kun rinkka nousi selkään ja jalat lähtivät kantamaan kohti seuraavaa määränpäätä. Edessä oli koko päivän metsäistä maastoa – ei siis tuntureita tai muita näköalapaikkoja. Polut olivat osittain hyvin helppokulkuisia ja välillä tultiin juurakkoisempaan ja kivisempään maastoon. Metsä ympärillä muuttui moneen kertaan ja nopeasti. Ensin kävelet kuivassa männikössä, kunnes yhtäkkiä oletkin synkässä kuusikossa tai vehreässä sekametsässä. Aika kiva pätkä, vaikkei maisemia päästykään ihailemaan.
Salonlammen laavulla pidimme lounaan jälkeen pidemmän huilitauon. Jos kulkisin Kiilopäältä Luirolle yhden yön taktiikalla, jäisin tähän yöpymään. Telttapaikkoja oli vaikka kuinka paljon, huussi löytyy ja ympäröivä alue on oikein kaunis pienine lampineen ja puroineen.
Laavun jälkeen istahdimme vielä hetkeksi hengähtämään hiekkapohjaiselle tulipaikalle, jossa taukoa piti myös kolme nuorta kundia, jotka olivat lähteneet vaellukselleen melko ohuella suunnistusvälineistöllä. Pojilla ei ollut lähtiessään minkäänlaista maastokarttaa (ei paperista, eikä puhelimessa), vaan ainoastaan tupienkin seinissäkin näkyvä yleiskartta, jossa ei näy maaston muotoja tai polkuja. Olivat alkumatkasta heti kulkeneet väärään paikkaan, mutta jotenkin selvinneet ilman kunnollista karttaa ensimmäiset kolme päivää. Lopulta tunturin huipun nettiyhteys antoi heille mahdollisuuden ottaa screen shotteja maastokartasta, jonka turvin kulkivat loppumatkan. Vaikka olivatkin selvinneet, niin omassa päässä pyöri ajatuksia, kuten ”typerää, uhkarohkeaa ja vaarallista”. En missään nimessä suosittele erämaahan lähtemistä ilman karttaa ja kompassia – eksyminen on vähintäänkin todennäköistä. Tästä porukasta yksi oli käynyt aiemmin Karhunkerriksella ja olettanut, että UKK:ssa on samalla tavalla viittoja ja opasteita koko puiston alueella. Viiden minuutin googlettelu olisi kertonut, että näin ei suinkaan ole.
Suomunruoktulle saavuttuamme alkoi vesisade, jonka ajoitus oli tälläkin kertaa loistava. Saimme teltat pystyyn hyvän sään aikaan ja siirryimme tuvan kuistille sateensuojaan ruoanlaittoon.
Illan podcast-jaksossa kävimme läpi varusteiden huoltoa vaelluksella ja ennen kaikkea sen jälkeen.
Päivä 7, Suomunruoktulta Kiilopäälle (14 km)
Heräsimme aikaisin viimeiseen päivään, jotta ehtisimme hyvin kauppaan ja nauttimaan mökin (ja saunan) tuomasta euforiasta ja niinpä olimme jo liikkeellä ennen yhdeksää aamulla. Matka alkoi jo tutuksi tulleella vesistön ylityksellä, kun kahlasimme Suomujoen yli. Maasto oli nyt todella helppokulkuista ja pienine taukoineenkin keskinopeus oli pitkälle yli neljä kilometriä tunnissa.
Tällä etapilla vettä on saatavilla vähän heikosti, joten pysähdyimme lounaalle jo muutaman kilometrin jälkeen, kun polku ylitti puron. Tankkasimme vesipullot täyteen, sillä näillä näkymin viimeisen kymmenen kilometrin matkalla ei vettä enää olisi saatavilla. Jokien vedet olivat koko matkan ajan todella matalalla ja useat purot olivat kuivia, joten emme uskaltaneet luottaa kartassa näkyvään pariin puromerkintään.
Matka eteni koko päivän hyvin vauhdikkaasti ja pian edessä häämötti jo Niilanpää ja sen päivätupa. Päivätuvalta oli enää muutama kilometri maaliin ja tahti pysyi kovana koko loppumatkan. Taisi kaikilla jo siintää silmissä pullakahvit, kylmät juomat ja illan sauna. Tällaisella tahdilla jalat kipeytyivät kaikilla jossain määrin ja viimeistään nyt huomasimme, miten tärkeää oli aiempina päivinä pitää riittävästi lyhyitä ja pidempiä taukoja. Ei näillä jaloilla enää huomenna vaellettaisi.
Ympärillä alkoi pyöriä yhä enemmän päiväretkeilijöitä, pyöräilijöitä ja ulkoilevia perheitä, mikä oli merkki siitä, että Kiilopään portti on erittäin lähellä. Eikä aikaakaan, kun kuljimme sen läpi ja tuuletimme onnistuneelle vaellukselle.
Ennen pullakahveja oli edessä vielä rinkkojen punnitus, jotta nähdään, paljonko painoa on hävinnyt syötyjen ruokien myötä:
Oma rinkkani:
Lähtöpaino 19 kg (oikeasti 18, mutta otin Hennalta kilon verran tavaraa itselleni kantoon)
Loppupaino: 15 kg (-4 kg)
Muilla lähti rinkoistaan painoa aikalailla saman verran, sellaiset 3-4 kiloa.
Tunnelmat vaelluksen jälkeen
Erittäin hyvät. Reittisuunnitelma piti hyvin ja isommilta vastoinkäymisiltä vältyttiin tälläkin kertaa. Hennan ja Tiinan jalkavaivat helpottivat vaelluksen aikana ja molemmat pääsivät hyvin kulkemaan loppuun asti. Maasto ja maisemat koko reitillä olivat todella vaihtelevia. Parasta olivat helppokulkuiset tunturipätkät ja Anterinmukan ja Luirojärven saunat. Vaellusseuran valinta oli nappisuoritus ja lähdemme taatusti uudelleenkin yhdessä Tiinan ja Markon kanssa vaeltamaan.
UKK-puisto ansaitsee jälleen arvosanaksi täyden kympin ja palaamme varmasti. Vielä on paljon nähtävää!
REISSUVIHKO 