Ruskavaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Syyskuu 2020. Kuun toisella viikolla suuntasimme auton keulan Helsingistä kohti legendaarista UKK-puistoa. Oli alkamassa meidän ensimmäinen ruskavaelluksemme.

Matkassa olimme tällä kertaa kahdestaan vaimoni Hennan kanssa. Ensimmäinen vaelluksemme ihan kahdestaan! Ajoimme auton parkkiin puiston pohjoispuolelle, Aittajärven parkkipaikalle, jonne matelimme todella kuoppaista metsätietä noin tunnin verran käännyttyämme nelostieltä kohti lopullista määränpäätämme.

Viikon rengasreittimme kulki seuraavaa reittiä (suluissa todelliset kuljetut matkat):
Päivä 1: Aittajärvi – Sarvijoen autiotupa (12,5 km)
Päivä 2: Sarvijoen tupa – Muorravaarakan tupa (11,5 km)
Päivä 3: Muorravaarakan tupa – Anterinmukan tupa (9,5 km)
Päivä 4: Anterinmukan tupa – Hammaskurun tupa (13,6 km)
Päivä 5: Hammaskurun tupa – Luirojärvi (13,8 km)
Päivä 6: Luirojärvi – Helanderin kotajärvi (23,4 km)
Päivä 7: Helanderin kotajärvi – Aittajärvi (1,7 km)

Reitti kattoi 86 kilometriä kaunista kansallispuistoa ja rinkkojen lähtöpaino oli jossain 20 ja 25 kilon välillä. Emme siis tämän perusteella kuulu kevytretkeilijöihin – eikä ole tarvekaan. Hyvin noita on jaksettu kantaa.

Päivä 1, Aittajärveltä Sarvijoen tuvalle (eli niin sanottu luulot pois -päivä)

Vaellus alkoi puolipilvisessä säässä, sateen mahdollisuus oli melko suuri. Jotta polulle ylipäätään pääsee, on alkuun ylitettävä leveä joki kahlaamalla. Siispä heti kengät jalasta, crocsit jalkaan ja kahluuhommiin! Vesi oli riittävän matalaa, korkeimmillaan noin polveen, ja veden pohjassa oli oranssit merkinnät helpottamassa parhaan ylityskohdan seuraamista. Eikä vesi ollut yhtään niin kylmää kuin odotimme. Jaloissa on mahtava tunne ylityksen jälkeen!

Seurasimme hyvin tallattua polkua poroaidalle, jonka jälkeen jatkoimme polkua pitkin parisataa metriä ensimmäiselle karttaan merkitylle tulipaikalle. Tässä pidimme pienen lounastauon ja lähdimme nousemaan Kuotmuttipään päälle oikaistaksemme tunturin yli kohti Sarvijoen tupaa. Matkaa tämä lyhentää noin kaksi kilometriä. Tulipaikalta nousee selkeä polku tunturiin, jota ei ole karttaan merkitty – polku katoaa vasta tunturin päällä.

Noustessamme tunturiin, vetäytyi taivaalle tummaa pilveä ja pian olikin pysähdyttävä ja vaihdettava sadevaatetta päälle. Vaihto kannatti, sillä vettä alkoi sataa oikein kunnolla ja taisi se jopa tunkeutua jostain päällimmäisen kerroksen rakosista kuoren alle, kastellen hieman muutakin vaatetta. Kun olimme Kuotmuttipään huipulla ja seuraavaksi olisi edessä nousu vielä korkeamman Kaarnepään huipulle, jouduimme toteamaan, että se oli niin tummassa pilvessä, että olisi ehkä paras kiertää alempaa, jos seassa sattuisi olemaan ukkosta. Lähdimme siis laskeutumaan hieman alemmas tunturikoivikkoon, joka oli tässä kohtaa typerä veto. Koivikko oli niin vaikeakulkuista, että olisi tarvittu viidakkoveistä sen läpi pääsemiseen. Jäi siis kaksi vaihtoehtoa: laskeutua kokonaan alas takaisin polulle ja kiertää tunturit tai painua takaisin huipulle silläkin uhalla, että pilvissä piileskelisi ukkonen. Päädyimme pienen palaverin päätteeksi jälkimmäiseen. Sääennusteet eivät antaneet mitään viitteitä ukkosesta, emmekä olleet kuulleet ainuttakaan jyrähdystä. Pysyisimme korkealla vain lyhyen ajan, sillä Sarvijoen tupa odottaa heti rinteen alapuolella.

Niinpä suuntasimme kohti huippuja, joita peitti sakea sadepilvi. Meno tuntui melko marraskuiselta tässä vaiheessa. Tuuli piiskasi ja vettä vihmoi poikittain päin näköä. Ei se kaikista idyllisin ensimmäinen vaelluspäivä! Pian huipun ylitettyämme löysimme taas polun, joka vei jyrkkää rinnettä alas Sarvijoen autiotuvalle.

Hetken ehdin märkää ja liukasta rinnettä alas kavutessamme toivoa, että tuvalla saisi märät varusteet kuivumaan lämpimään, mutta voi pojat kuinka väärässä olin. Tuvan oli löytänyt myös jokunen muu retkeilijä. Ja kun sanon jokunen, tarkoitan ainakin kymmeniä muita. Vilkaisin hämärään tupaan sisään, joka oli täynnä ihmisiä ja kuivumassa olevia tavaroita ja jonka ilmankosteus oli taatusti yli 100 %, jos se on edes mahdollista. Käännyin kannoillani ja totesin, että ei tänään. Siispä etsimme itsellemme telttapaikan (joka meinasi olla haaste sekin), pystytimme teltan ja kömmimme makuupussien lämpöön pohtimaan ensimmäisen päivän tunnelmia. Koska tämä oli ensimmäinen päivä ja olimme vielä hyvän alkufiiliksen valloissa, ei sade onnistunut lannistamaan tunnelmaa. Tämä kuuluu asiaan ruskavaelluksella ja seuraavien päivien sää korjaisi kaiken sen vahingon, minkä tämä päivä saattoi korviemme väliin yrittää tehdä.

Viritimme vielä illan päätteeksi teltan kattoon matkamikrofonimme roikkumaan ja äänitimme Havuja kengissä -podcastimme toisen kauden ensimmäisen jakson (jonka voit kuunnella tästä).

Päivä 2, Sarvijoelta Muorravaarakkaan (Paratiisikuru ja Pirunportti)

Ensimmäinen aamiainen, aina hyvä! Aamiaiseksi söimme joka päivä samaa tavaraa: minulla valmiiksi tehtyjä ja kelmutettuja ruisleipiä kahvin kanssa, Hennalla puuroa ja teetä. Puuron kruunasi metsästä poimitut mustikat, joita oli niin paljon, ettei Thaimaassa riittäisi poimijoita jokaiselle. Matkaan pääsimme vasta lähes kolme tuntia heräämisen jälkeen. Taisi olla ensimmäisen aamun sählinkiä ilmassa sen verran, että lähtö hieman viivästyi. Ja toisaalta – minnekäs tässä on kiire?

Päivän sää näytti nyt jo paljon eilistä paremmalta. Aurinko paistoi. Reittimme kulki heti alkuun Sarvijoen yli, josta selvittiin ihan kengät jalassa ja kuivin jaloin. Pitkälle ei tarvinnut kulkea metsässä, kun maisema jo avautui – ja kuinka kaunis se olikaan! Joka puolella kohosi upeat tunturit. Kuljimme niiden välissä kauniissa ja avarassa laaksossa, jossa virtasi puro ja syksyn värit hehkuivat ympärillä. Tämä pätkä on kaunein, jota olen koskaan vaeltanut! Pidimme monta lyhyttä taukoa ihan vain fiilistelläksemme tätä kaikkea. Aurinkoisella säällä saattoi myös olla vaikutusta asiaan.

Lounaaksi ehdimme sopivasti Paratiisikuruun, joka oli kyllä nimensä veroinen. Upea paikka keskellä eräämaata! Tokikaan emme olleet yksin – tännekin oli tiensä löytänyt muutama muu seurue, mutta ruuhkaa ei missään nimessä ollut samalla tavalla kuin Sarvijoen kämpällä.

Lounaan jälkeen odotti päivän kenties raskain osuus – nousu pois kurusta. Otimme nousun kaikessa rauhassa ja kuljimme hiljalleen kohti lähellä sijaitsevaa Pirunporttia. Henna ei tiennyt lainkaan mitä odottaa, joten pettymys oli käsinkosketeltava kun eteen avautui jylhä, mutta julmetun kivinen ”portti”. Älä käsitä väärin – Pirunportti on todella vaikuttava näky ja ehdottomasti vierailun arvoinen! Kyse oli lähinnä siitä, että Henna jos joku inhoaa kivikoissa kulkemista ja tässä sitä riitti hetkeksi.

Pirunportin selätettyämme oli loppumatka pelkkää alamäkeä – hyvässä mielessä. Leppoisaa laskeutumista kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Muorravaarakan autiotupaa. Kaksikymmentä metriä ennen tupaa tuli eteen vielä viimeinen hidaste, eli ylitettävä joki. Tällä kertaa kengät piti riisua ja mennä taas kahlaamalla yli, mutta kuten jo aiemmin totesin – jaloissa tämä tuntuu pelkästään hyvältä.

Nyt osasimme jo asennoitua siihen, että täällä ei todellakaan olla yksin, joten ihmispaljous ei enää haitannut lainkaan. Tupaan en edes kurkannut, sillä tarvetta lämmittelylle tai kuivattelulle ei enää ollut. Löysimme hyvän telttapaikan hieman etäämmältä tuvalta, jossa saimme olla kutakuinkin omassa rauhassa. Viereemme asettui siskopuoleni puolisonsa kanssa, joihin törmäsimme jo edellisiltana Sarvijoella ja matkamme jatkuisi yhdessä vielä seuraavalle yöpymispaikalle. Illan päätimme puolen tunnin höpöttelyyn parisuhteista ja vaelluksesta, joka tallentui nauhalle ja on kuunneltavissa Podplaysta, Spotifysta ja muista isoista audiopalveluista.

Päivä 3, Muorravaarakasta Anterinmukkaan saunomaan

Nyt oli vuorossa rento vaelluspäivä, alle kymmenen kilometrin siirtymä Anterinmukan tuvalle, jossa pääsisimme ensimmäistä kertaa erämaasaunaan. Sääkin suosi meitä puolipilvisellä taivaalla. Matka kuitenkin alkoi tiukalla nousulla ylös Tiuhtelmakurua pitkin. Yleensä minulla kestää muutama kilometri, että jalat alkavat toimia kunnolla ja askel kulkee hyvin – nyt kevyelle lämmittelylle ei ollut mahdollisuutta. En tiedä, johtuiko noususta vai oliko jalat muuten vaan vähän väsyneet edellispäivien kulkemisesta, mutta alku oli kyllä takkuista menoa. Mutta katsellessamme kauniita ruskamaisemia Muorravaarakan Purnuvaaran rinteessä alkoi askel taas kulkea joutuisasti ja kävely oli jälleen mukavan kevyttä.

Lounaan söimme suunnilleen matkan puolivälissä Kaarreojan penkereillä ja jatkoimme kevyttä ja hyvää polkua määränpäähämme. Anterinmukka on idempänä, kuin UKK-puiston suurimmat ”turistinähtävyydet” ja täällä oli jo huomattavasti rauhallisempaa kuin aiemmilla yöpaikoillamme. Nyt ei puhuttu enää useista kymmenistä muista vaeltajista, vaan alle kymmenestä muusta telttakunnasta. Muutaman kanssa teimme tuttavuutta ja sovimme yhdessä saunavuoroista. Jotta kaikki saisivat kokea Anterinmukan upean erämaasaunan, sovimme poikien ja tyttöjen vuoroista. Yhden pariskunnan päästimme edelle, he kun olivat vielä jatkamassa matkaa tästä.

Anterinmukan sauna meni heittämällä omien top-3 saunojen joukkoon. Saattoi johtua osittain siitä, että tuntui niin mahtavalta päästä kunnon löylyihin, pestä vaelluksen lika ja hiki pois kehosta ja uida muuten matalan Anterinjoen 4,5 metriä syvässä ”terapia-altaan” jääkylmässä vedessä. Nämä lienevät niitä kokemuksia, jotka eivät ehkä unohdu koskaan.

Saunottuamme turisimme muutaman muun vaeltajan kanssa vielä tovin nuotiopaikalla ja jäätyämme lopulta kahdestaan, äänitimme vielä päivän podcast-jakson, jossa puhuimme saunafiilistelyn ohessa siitä, miten olemme varustautuneet tähän vaellukseen ja poikkeaako varustus oleellisesti lämpimien kesävaellusten varusteista. Jaksoon pääset tästä.

Päivä 4, Anterinmukasta Hammaskurun tuvalle

Neljäs aamu valkeni hieman harmaana ja ilmassa oli hieman tihkusadetta. Yöllä oli satanut. Oli myös aika hyvästellä kolme yötä kanssamme samoissa paikoissa majoittuneet siskopuoli ja tämän puoliso.

Hieman haikein mielin lähdimme tepastelemaan mönkijäuraa pitkin harmaaseen aamupäivään. Kannan mukanani vaelluksilla pienen pientä FM-radiota, jolla voin kuunnella aamuisin säätiedot kun puhelimesta ei kuitenkaan mitään hyötyä ilman verkkoa ole. YLE Lapissa lupasivat, että vaikka aamulla on harmaata, niin päivän mittaan aurinko alkaa taas näyttäytymään ja niin se totisesti teki. Jo viiden kilometrin kulkemisen jälkeen pysähdyimme komeisiin maisemiin tulipaikalle lounastamaan – auringonpaisteeseen, kuinkas muutenkaan. Valmistimme vaelluksen ensimmäisen nuotiolounaan tässä. Muutoin käytämme Trangiaa ruoan valmistamiseen, mutta tässä oli fasiliteetit kohdillaan pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa ja nauttia tulen loimusta.

Reitti Anterinmukan tuvalta Hammaskurun tuvalle on kokonaan mönkijäuraa. Isoksi osaksi kuvailisin tätä vähän tylsähköksi pätkäksi, joka kylläkin välillä avautuu kuvauksellisiin maisemiin. Ja vaikka mönkijäura ei kuulosta kauhean houkuttelevalta, niin oli kieltämättä ihan virkistävää päästä kulkemaan kokonainen päivä vierekkäin – yleensä kun joudumme kulkemaan peräkkäin kapeilla poluilla. Kädestä ei kuitenkaan pidelty, joku raja.

Hammaskurun tuvalle saavuttiin hyvissä ajoin ja tämä se vasta virkistävän hiljainen paikka olikin. Meidän lisäksi tuvalle tuli vain kolme kundia, jotka olivat jo tuttuja edellisillan nuotiolta. Pystytimme teltan, mutta päätimme, että menemme tupaan nukkumaan, jos muita ei tule. Eikä tullut. Niin koitti meidän ensimmäinen yö autiotuvassa. Illalla tuntui hyvältä istua lämpimässä ihan oikean pöydän äärellä. Siinä istuessamme laitoimme taas mikrofoniin virrat päälle ja juttelimme turvallisuusasioista vaeltamiseen liittyen. Jaksoon pääset tästä.

Saimme siis nukkua ihan kahdestaan lämpimän tuvan lavereilla, mutta toisin kuin odotin, tuli tästä minun huonoin yö. Kova laveri retkipatjan alla tuntui kummalliselta ja tuvan lämpökin oli hieman oudon tuntuinen makuupussin kanssa. Heräilin pitkin yötä, eikä aamulla ollut samanlainen hyvin levännyt olo kuin telttaöiden jälkeen. Ehkä tämä tupahomma ei olekaan minua varten? Täytyy kokeilla joskus uudelleen.

Päivä 5, Hammaskurun tuvalta Luirojärvelle

Sumuinen aamu, näkyvyys heikkoa. Kunhan ei ala satamaan. Uutisankkuri ei ole ihan varma päivän säästä.

Jos yö tuli nukuttua vähän huonosti, niin kyllä aamiainen tuvassa maistui. Käytimme aamutoimiin ja pakkaamisiin aikaa pari tuntia. Taitaa olla sellainen vakioaika, joka meillä aamuisin kuluu siihen, että saamme itsemme hereille, ruokittua ja kaiken pakattua. Herätyskelloja meillä ei ole. Yleensä kaivaudumme teltasta joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Lähdimme kulkemaan pientä ja mutkittelevaa metsäpolkua sumuisessa säässä kohti Luirojärveä. Metsä oli melko tiheää täällä. Johtunee siitä, että olimme tulleet kuusimetsän rajan alle. Täytyy myöntää, että pidän enemmän mäntymetsästä, kuin tällaisesta synkästä kuusikosta.

Muutaman tunnin kulkemisen jälkeen sumu hälveni ja päivästä tuli samanlainen kuin edellisistä: puolipilvinen ja kaunis. Päivälämpötilat olivat koko viikon ajan siinä 10 ja 15 asteen välillä, jos radion miehiä ja naisia on uskominen. Sellaisia täydellisiä vaelluslämpötiloja. Ei tule hiki pitkissä housuissa, eikä palella tauoilla. Yläosat meillä vaihteli viikon aikana t-paidasta fleeceen ja kuoritakkiin.

Lounastauon pidimme tapamme mukaan noin parin tunnin kulkemisen jälkeen, tällä kertaa Kärppäpään tulipaikalla. Hieno paikka tämäkin! Lounaan jälkeen myös maisema parani, kun nousimme aavistuksen ylemmäs ja synkkä kuusimetsä väistyi taakse. Edessä avautuivat hienot maisemat. Kaukana auringonvalossa kimalsi jo Luirojärvi ja oikealla nousi ylväänä Hietapää, joka kuuluu samaan tunturirykelmään alueen korkeimman, Sokostin, kanssa.

Luirojärveä lähestyessä myös polut lisääntyivät ja välillä löysimme itsemme aikalailla eri paikasta, kuin oli tarkoitus. Mutta se ei tässä tapauksessa haitannut, sillä Luiro on UKK:n Rooma – kaikki polut vievät sinne. Luirolle saavuimme pilvettömässä säässä ja paikalle oli ehtinyt jo lukuisat muutkin retkeläiset. Tästä huolimatta löysimme hienon telttapaikan suoran järven rannalta, aivan tulipaikan vierestä. Jätimme hetkeksi tavarat siihen ja kävimme tutustumassa alueeseen.

Luiro on melkoinen ”turistikeskus” ja sieltä löytyy useita autio- ja varaustupia. Suurin tuvista on Luirojärven Hilton, jonne mahtuu parisenkymmentä hemmoa tai hemmotarta pitkälleen. Saunakin Luirolta löytyy ja toki me kävimme sielläkin pesulla. Saunassa ei ollut läheskään yhtä hieno tunnelma kuin Anterin saunassa, mutta hyvää tämäkin teki. Siellä me istuimme, yhdeksän alastonta ja hikistä, toisilleen tuntematonta ukkoa kuumassa huoneessa keskellä erämaata. Uimassakin käytiin jääkylmässä Luirojärvessä. Hyvää teki.

Hyvin lyhyt valistus-tyyppinen kappale peseytymisestä tähän väliin:

Kun peset itsesi luonnossa, käytä biohajoavaa saippuaa, sitä saa ihan marketista. Kun peset saippuat pois itsestäsi, älä tee sitä vesistössä. Eli miten sitten? Kannat sen huuhtomisveden vaikka juomapullossa tai Trangian kattilassa syrjään siitä vesistöstä ja peset saippuat iholtasi sinne – näin olet kiva luonnolle. Ja likaisille astioille teet saman, eli et huuhdo niitä kaurapuuron tai carbonaran jämiä sinne luonnon veteen, vaan keksit niille ihan oman paikan jossain syrjemmässä. On sitten toisten kivempi juoda niistä vesistä, eikä tule pöpöjä. Noniin, se siitä.

Päivä 6, Luirolta niin pitkälle kuin jalat kantaa

Kahden tunnin aamutoimet, kuten tapoihin kuuluu. Poikkeuksellisen monta valokuvaa aamusta, joka alkoi pakkasyön jälkeen todella sumuisena, mutta kirkastui nopeasti ja paljasti peilityynen järven hetkeksi ennen päivän ensimmäisiä kevyitä tuulen puhahduksia.

Autolle meillä oli matkaa tästä aika tarkalleen 25 kilometriä ja aikaa vielä kaksi päivää. Ajattelimme kuitenkin, että kokeilemme hieman rajojamme ja katsomme kuinka pitkälle jalat meidät kantavat. Jos jaksaisimme perille asti, voisimme aina yöpyä vielä Aittajärvellä yhden yön. Jollekin 25 kilometrin päivämatka ei ole homma eikä mikään, mutta me olemme tottuneet hieman maltillisempiin siirtymiin, kuten kuvauksesta on saattanut jo huomata. Pisin vaelluspäivämme rinkat selässä on Tuntsan erämaassa taivallettu 17 kilometriä. Sen verran nyt ainakin pitäisi jaksaa.

Aloitimme siis päivän etappimme, joka veisi meidät aikalailla suoraan pohjoiseen Luirolta. Järven ohi sen itäpuolelta, jossa pidimme pienen ihmettelytauon Raappanan kammilla. Mainio paikka, jossa olisi mielenkiintoista yöpyä!

Reilun seitsemän kilometrin jälkeen kevyt puron ylitys ja lounastauolle Pälkkimäojan laavulle. Tämä oli taas sellainen paikka, että harmitti lähteä lounaan jälkeen pois. Hyvin olisi voinut olla yötä jos vaan olisi ollut enemmän aikaa, sen verran komea paikka oli tämä! Lounaalla äänitimme myös seuraavan jakson podcastiamme, jonka teemana tänään oli Urho Kekkosen kansallispuisto. Tästä pääsee kuuntelemaan.

Lounaan jälkeen alkoi päivän mielenkiintoinen osuus. Nyt katsottiin, mihin meistä on. Kuljimme Maantiekurua ensin Pälkkimäpään ja Seisomakivenselän ohi. Jaloissa alkoi hieman tuntua tässä vaiheessa kun kuljettua matkaa oli takana viitisentoista kilometriä. Seuraavaksi ohitimme Kaarnepään, jonka olimme ylittäneet ensimmäisenä päivänä valtavassa vesisateessa. Komeassa kangasmetsässä oikealle puolelle jäi myös Kuotmuttipää. Olimme muutaman kilometrin päässä Aittajärveltä ja aurinko oli laskemassa. Taputimme itseämme selkään tullessamme viimeiselle tulipaikalle ennen Aittajärveä ja päätimme, että tässä on hyvä. Olimme tulleet käytännössä koko matkan, jonka piti olla meille mahdotonta. Huomiselle jäi enää viimeinen veden ylitys ja sitten tämä olisi paketissa. Mutta kyllä oli paikat hellänä. Ehkä tuo matka olisi ollut kevyempi vaelluksen alussa, mutta nyt se tuntui raskaalta. Ei selässä, ei hartioissa, vaan jaloissa.

Vinkkinä sinulle, joka aiot kulkea Aittajärvi – Luirojärvi välin: Maantiekuru on ajoittain ihan kaunis, mutta osin hidas- ja vaikeakulkuinen. Ensi kerralla aion itse painella tuntureita pitkin tuon matkan – vieressä kun kulkee helppokulkuista tunturia lähes koko matkan. Porot tämän tiesivät, sillä Maantiekurussa niitä ei näkynyt – tuntureilla näkyi.

Illalla nuotion loimussa äänitimme vielä yhden jakson Havuja kengissä -podcastiamme ja tällä kertaa fiilistelimme toki juuri kuljettua pitkää matkaa, mutta sen lisäksi puhuimme myös vaellusruoistamme. Jakso 6 löytyy täältä.

Päivä 7, viimeinen veden ylitys ja kotia kohti

Nyt oli nopea aamu. Kello ei ollut edes seitsemää kun olin jo tulipaikalla keittämässä aamukahvia. Taisi olla kiire kotiin. Tavaratkin saimme pakattua ihmeellisen nopeasti ja jo kahdeksan jälkeen olimme matkalla kohti autoa. Matkaa oli puolisentoista kilometriä, eli ei mitään. Viimeinen joen ylitys sujui mukavasti, mutta vesi oli jäähtynyt viikon aikana huomattavasti. Nyt se oli jo todella kylmää. Hennalta tipahti toinen crocs-tossu jo ensimmäisenä päivänä repusta jonnekin, joten en tohtinut laittaa vaimoa yhdellä tossulla ylittämään leveää jokea rinkan kanssa. Menin siis itse edeltä, jätin rinkan vastarannalle ja palasin hakemaan Hennankin rinkan. Jaloissa ei juuri tuntoa enää ollut kun pääsin toisen kerran perille, mutta tuntuipa taas hyvältä, kun jaloissa kiertää veri alkoi kihelmöimään oikein kunnolla. Tähän fiilikseen oli hyvä päättää meidän ensimmäinen ruskavaellus.

Lyhyt yhteenveto

Ristus mikä reissu! UKK-puisto on lumoavan kaunis ja palaamme ihan taatusti uudelleen. Puistosta löytyy runsaasti polkuja, joita seurailla. Ja sitten löytyy sitä polutonta erämaata, jos sellaisesta pitää enemmän. Reitit eivät ole merkittyjä, eli kartanlukutaitoa täytyy sen verran olla, ettei hukkaa itseään.

Ruska-aika toi erityisen mausteen vaellukseen ja saimme viikon ajan seurata väriloiston syvenemistä päivä päivältä. Joka aamu maisema näytti vähän erilaiselta. Yöt olivat viileitä – lähellä nollaa koko viikon ja yhtenä yönä oli pakkasta. On siis syytä varautua hyvällä makuupussilla ja eristävällä alustalla, vaikka päivät ovatkin mukavan lämpimiä vielä.

Porukkaa oli paljon. Sen huomasi etenkin tuvilla, jonne ihmiset kokoontuvat yötään viettämään. Poluilla sai kuitenkin kulkea ihan rauhassa – vastaantulijoita oli muutamasta noin kymmeneen päivittäin.

Vesi UKK-puistossa on lähtökohtaisesti sellaisenaan juotavaa, mutta väenpaljouden (ja sopulipaljouden) takia me suodatimme suurimman osan juomavedestämme, just in case.

Lisää yhteenvetoa ja fiiliksiä toisen kauden seitsemännessä, eli viimeisessä Havuja kengissä -jaksossa.

Ja koko homma löytyy myös Youtubesta: