Yksi aktiviteetti, joka oli to do -listalla jo ennen Itävallan lomaa oli canyoning. Laji perustuu siihen, että laskeudutaan rotkoon ja edetään siellä aina tilanteen vaatimalla tavalla. Kävellen, uiden, kiipeillen, hyppien, liukuen… Retki kuitenkin siirtyi ja siirtyi, kun ei ollut riittävästi osallistujia. Lauantai-aamuna lähtö canyoning -retkelle oli kuitenkin tosiasia ja lähdimme taas kahdella autolla Zell am Seestä. Matkaa rotkolle oli noin sata kilometriä ja jo mennessä silmiimme pistivät valtavat automassat, joita tuli vastaan. Jossain Saksan osavaltiossa oli alkanut juuri kesälomat, joten ruuhkaa paluumatkalle oli odotettavissa. Saavuttuamme rotkolle puimme märkäpuvut ja kypärät, sekä valjaat (jotta helikopteripelastus onnistuu helpommin vahingon sattuessa). Laskeuduimme alas rotkoon ja saimme lyhyet ohjeet siitä, kuinka siellä edetään ja käyttäydytään.
Ensimmäinen kosketus jääkylmään veteen tuntui juuri niin ilkeältä, kuin voi kuvitella. Veden lämpötila oli alle kymmenen astetta. Märkäpuvusta oli toki vähän hyötyä, mutta vesi kyllä valui puvun sisälle jokaisesta aukosta. Ensimmäinen hyppy oli noin kolmesta metristä ja tuntui jännittävältä ensikertalaiselle.
Etenimme rotkossa kävellen ja uiden.
Hyppyjä mahtui väliin muutamia kolmesta yhdeksään metriin.
Myös luonnon omia liukumäkiä löytyi.
Minulle riitti kuitenkin reilu seitsemän metrin pudotus korkeimmaksi hypyksi. Nautin canyoningista täysin rinnoin, mutta tahti oli suuresta osallistujamäärästä johtuen hieman liian hidas. Mahtava kokemus ja itsehän olen heti valmis lähtemään tällaiseen uudelleen, jos tilaisuus tulee!
REISSUVIHKO 